torstai 17. tammikuuta 2013

Kuinka kauan on liian kauan, kun käsitöistä puhutaan

Olen viime aikoina järjestellyt käsityöharrastuksiini liittyviä tavaroitani uudelleen. Järjestellessäni kankaita, puikkoja ja saksia sun muita tarvikkeita olen miettinyt, mistä näitä tavaroita oikein tulee. Kaupastahan niitä - eikä se ole edes oleellinen kysymys. Pikemminkin minun pitäisi kysyä itseltäni, mitä oikein aion tehdä näille kaikille langoille ja kankaille, joita tuntuu olevan ihan liikaa ja vielä ihan väärissä paikoissakin vielä.  Minun pitää saada uusi järjestys toimivaksi. Hitaasti mutta varmasti saan valmista aikaiseksi, ja kunhan löydän kaupasta mieleiseni huonekalun tarvikkeilleni, järjestely muuttuu silkaksi iloksi.

Entä mitä teen niille kaikille keskeneräisille käsitöille, joita en tunnu saavan valmiiksi mutta en henno heittää poiskaan?

Selvähän se.  Minun on ryhdyttävä tekemään keskeneräiset valmiiksi. Tilkkutöiden suhteen ei pitäisi olla vaikeuksia, kunhan saan motivoitua itseni. Tilkkutyöt eivät koskaan vanhene eivätkä muutu epäajankohtaisiksi. Sen kun surautan tilkut kasaan, viimeistelen työt ja otan käyttöön.



Tilkkutäkin tekele, yksi monista. 
Nämä blokit tein valmiiksi 1990-luvun lopussa. 
Vielä pitäisi yhdistää blokit, laittaa vanu ja tikata.


Hankalampaa on keskeneräisten vaatteiden suhteen. Aikaa on kulunut, muoti on muuttunut sen mukana ja niin olen minäkin. Mitä esimerkiksi voisin tehdä sillekin 90-luvun loppupuolella huippumuodikkaalle silkkiselle hame-jakku-yhdistelmälle, jonka leikkasi, harsin ja sovittelin, ja ompelin sieltä täältä, mutta jota en koskaan saanut käyttövalmiiksi? Sipellänkö hienon silkin tuluskukkaroiksi vai lahjoitanko harrastelijateatteriin rekvisiitaksi?

Entä mitä teen niille villapaidan tekeleille, joiden ohjeet olen aikoja sitten hukannut ja joiden potentiaaliset pitäjätkin, eli omat poikani, ovat kasvaneet kauan sitten aikuisen mittoihin? Pistänkö patalapuiksi vai puran ja teen langoista jotakin kivaa, kivaa, kunhan joskus keksin?

Ehkä viisainta onkin alkaa arkeologiset kaivaukseni uusimmista kerroksista saattamalla vaikkapa se syksyllä aloittamani kirkkaanpunainen villapaita, jonka suunnittelin valmistuvaksi päälleni viime jouluksi. Vain toinen hiha puuttuu. Motivaatio vain puuttuu.

Olen sieltä täältä käsityöblogeista lueskellut, kuinka ihanaa on tehdä käsitöitä muiden seurassa. Samalla olen miettinyt, että niin minäkin osallistuisin, jos vain olisi lähellä. Tänään sitten ilostuin: onhan niitä  ja hyvinkin lähellä.  Ja kaiken lisäksi aika pian. Sitten katsoin päivämäärää uudelleen. Hui! Sehän olisi jo ensi lauantaina. Saa nähdä. Ehkä pakkaankin villapaidan tekeleeni käsilaukkuuni (se on aika tilava) ja ilmaannun paikalle.

Villapaita minulle. 
Lankana punainen kaiku ja puikot no 4. 
Vielä puuttuu puolitoista hihaa.


Lukuisille langanpätkille sentään olen keksinyt loppusijoituskohteita. Maijan jutuissa ihastuin Wingspaniin niin paljon, että laadin itselleni käyttäjätilin Ravelryyn saadakseni itselleni oikeuden nähdä neulontaohjeen. Vielä pitäisi perehtyä palveluun paremmin osatakseni hyödyntää sitä tarkoituksenmukaisesti. Minulla on runsaasti erivärisiä Puro-keriä, joista voisin tehdä muutaman huivin itselleni ja ehkä lahjaksikin sinne sun tänne. Pikkusisko saanee ainakin violetin prototyypin, jonka aloitin toissailtana.



Wingspanin tekele. 
Luumunvärinen Puro ja puikot no 6. 
Nelisen kerää jo mennyt ja pari kerää vielä kuluu ennen kuin huivi on valmis.


Ja jos vielä wingspannailyn jälkeen jää langanpätkiä, voin loppusijoittaa ne mummonneliöihin tai vaikkapa afrikkalaisiin kukkiin, joihin ihastuin ikihyviksi. Jotakin hillittyä sävy sävyyn virkattua kaipaan. Ensin pitäisi kuitenkin loppusijoittaa kaikki riemunkirjavat puuvilangat nurkista kuljeksimasta. Näenkin jo mielessäni punaisenkukertavia ja sinivihreitä virkkuuksia, joille toivottavasti löytyy tyytyväiset ottajat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti